Teksti jolle en keksinyt otsikkoa

No moi!

Miä oon jo pari päivää pääasiassa mietiskellyt tätä haasteen loppumista ja ihmetellytkin vähän miten kova paikka se mulle on. Oon kertonut teille siitä miten vaikeeta mun on ollut aikaisemmin raahata luuni salille ja siitä kuinka rakastin herkuilla mässäilyä. Just because I could. Nyt haasteen mukana kuntoilusta on tullut tosi iso osa mun arkea, jopa niinkin iso että tiedostan kyllä etten ihan noin paljon voi olla, enkä halua olla, pois kotoa. Olen pähkäillyt sen niin että pari-kolme lenkkiä viikossa ja pari-kolme salitreeniä. Vaihtelen juoksun ja salin määriä aikataulujen mukaan. Lenkkeily on siitä helppo laji, että ei tarvitse kun astua kotiovesta ulos ja aloittaa. Mittailen usein etukäteen vähän reittiä ja juoksen sen mukaan miten hyvin juoksu rullaa. Pitkälti lenkit kestää sen n.tunnin, kun taas salireissuun matkoineen menee aina se 2h tai ylikin. Sen lisäks mun mieheni harjoittelee myös puolimaratonia varten, joten voidaan myös lenkkeillä yhdessä <3

Tuntuu omituiselta ajatus treenata jatkossa ilman tilivelvollisuutta. Ja syödä ohjeiden mukaan. Mulla on nyt tosi vahva usko siihen, että en lipsu vanhoille tavoille takaisin. Se jää nähtäväksi. Toisaalta mun tekis mieli jatkaa blogin kirjoitusta, niin olisin ainakin tilivelvollinen jollekin, joka tätä ehkä jatkossa haluaa vielä lukea. Mun täytyy muistuttaa koko aika itseäni että mikään ei oo loppumassa. Puolimaraton on vasta JO toukokuussa ja siihen on vielä monta kilometriä tahkottava ennenks oon siinä kunnossa, että sen hoidan kunnialla kotiin!

Tuntuu myös omituiselta kun kohta kukaan ei enää hössötä mun paremman elämän puolesta. Siis kukaan muu kuin minä itse. Päiväni Sali Prinsessana ovat luetut :D You're on your own now sis!
Miä yritän märehtiä tätä haasteen loppumista tässä ja sit miä kuitenkin kirjotan kauheen tsemppaavasti itselleni. Tää on kuulkaa niin hyvää terapiaa!

Sitäpaitsi, Maikku soitti niin mahtavan puhelun tänään, että meinasin poksahtaa, enkä ollenkaan romahtaa. Mut siitä kuulette luette sit myöhemmin.. ;)

No, tähän päivään. Haasteen viimeinen Hypoxi oli siis tänä aamuna. Parkkeerasin lapset ja eikun pötkölleen sulatusuuniin.

Tässä esitän kuinka makaan aina hiljaa silmät kiinni.

Pian ovelle jo koputettiin ja sisään purjehti Haastekamu Carita <3 Vaihdettiin paikkoja niin että minä menin kapseliin polkemaan ja Carita kuplapetiin. Siinä sitten purettiin viime viikkojen fiiliksiä taattuun Pauliinan lepotuoli-tyyliin. Ihan oikeasti Hypoxissa käynti ei ole ollut pelkkää rasvansulatusta ja ihon kiinteyttämistä, vaan joka ikinen kerta on ollut tosi tärkeä "terapia-istunto" jossa oon saanut purkaa tuntojani Pauliinalle. Ne hetket on olleet korvaamattomia. <3

Maailman Paras Pauliina!

Kyllä tää kuulkaa tästä. Mitä enemmän mun tekee mieli märehtiä tätä "loppumista", sitä enempi sisuunnun ja aattelen et prkl lopeta toi ja mee salille bits! :D

Hymmit eli Hypoxi-Ymmit :)

Ainiin! Tein aivan törkeen hyvää Chiliconcarnea tänään mun äiteen ohjeella <3 Otan huomenna kuvan mun upeasta annoksesta ja voin jakaa reseptin myös teille!

Nyt miä lähen nukkumaan! Huomenna meen vetää salitreenin iltasella, kerron sit kuinka sujui! Hyvää yötä!

Hirveesti huutomerkkejä! Ja kaikkee englanniks!Pitäsköhän jo mennä nukkuu!?Hymiö!

Kuule kun en minä voi sulle nyt paremmakskaan bloggaajaks muuttua.
<3